ajatuksia agilitystä

Sunnuntaina taas piti eo:a tuijotella, oli aika kuuma ja tehtiin väleissä pieniä kotipihatreenejä. Eipä ihmeitä, koirat ei ollut helleläähpuuh kun treenit oli tarpeeks lyhyet.

Eilen Ojangossa, Hups on tokovapaalla huomiseen näyttöön asti, tai no teki se tänään aamulla seuruun aloituksen & yhden stopin takapalkalla. Joten "trenaattiin" sen kanssa "agilityä". Se oli oikeestaan aika kivaa ja ope tosi kärsivällinen :) Treenataan ehkä toistekin, tai siis neljännen kerran, on me kahdesti aiemminki kokeiltu, tykkään siitä kun mä en osaa mitään ja ei tarvi osata mitään ja jokainen onnistuminen tuntuu onnistumiselta vaikka oiskin ihan järkkyä. (mutta senkin tietää vasta jälkikäteen videolta, ei sillä hetkellä niin selvästi) Kriteerit omalle tekemiselle on kovin matalat tai ennemmin olemattomat. Tykkään siitä että mä voin olla huono ja se huonous tulee ennemmin nauruna ulos, koira ei ota mun tuskastumisesta itteensä. Tykkään siitä kun kaikki on vähän tuttua mutta silti niin kovin uutta, ja niin vähällä voin edetä paljon, koska en osaa yhtään mitään. Onnistuminen on enemmän kiinni siitä mitä mä konkreettisesti teen kuin siitä että mitä mä ajattelen ja mitä koira ajattelee ja miltä tuntuu ja miten korvat on.

Aikaisempi vähäisehkö kiinnostukseni agilityyn on johtunut (ensisijaisesti tietty siitä ettei oo ollut koiraa) mutta jotenki se laji mitä näkee jossain seurojen alkeiskursseilla ja treeniryhmissä näyttää jotenkin niin kovin erilaiselta kuin se agility mikä onneksi myöhemmin tuli vastaan. Aikanaan kun Sara aloitti se oli kaiken maailman kursseilla ja treeniryhmissä mitkä tuntui lähinnä pahalta. Se joutui joskus ryhmään jossa se oli ryhmän kokemattomin koira ja kun muut veti siellä täyttä rataa korkeilla maksiesteillä (jotka oli sille se haastava juttu) niin kouluttajan mielestä senkin piti, meni jokunen kerta ennen kuin osattiin kyseenalaistaa että ko. treeni ei ehkä ollut sille sopivin sen hetken tasoon. Ei ne kauaa siinä ryhmässä onneksi sitten olleetkaan. Eikä pelkästään Sara, alkuvaiheessa tuntui että agility on joko perässävedettäviä innottomia koiria joita tsempataan ihan hulluna ahdistukseen asti että saadaan ne edes juoksemaan vaikka mielummin ne varmaan tekis jotain muuta. Koiria jotka ei hyppää hyvin, ei osaa hypätä hyvin, ei pysty hyppäämään, koiria joita esteet pelottaa, koiria joita ny ei vaan homma nappaa ja jos ne valkkais ne ei ois siellä radalla (tokossa opin niin alkuvaiheessa että toko= kivaa (kiitti Lentsu) että se näytti silmiini huomattavasti koiraystävällisemmältä lajilta, joka on hauskaa myös koiran mielestä.

Toinen ääripää sitten noihin perästä vedettäviin haluttomiin koiriin tuntui olevan, tämä varmaan siinä kohti kun Sara osallistui ekoihin kisoihin tai epiksiin, ylikierroksilla olevat hullut koirat, joiden stressitila ennen ja jälkeen ja agilitytreenien aikana on niin korkea että ei voi uskoa että se pitemmän päälle tekee mitään hyvää (no joo, Sarahan on sellainen tokossa..). koiria jotka menee radalla vaarallisen näköisesti ja näyttävät siltä että rikkovat itsensä ihan hetkellä millä hyvänsä. Ohjaajia jotka on tyytymättömiä koiraan ja karjuvat ja huutavat. Hullua suorittamista jossa ohjaaja juoksee ja huutaa, koira pyörii ja räkyttää kun ei tiedä minne mennä. Kauheaa käskytystä ja huutoa. Onneks sitten selvis että muutakin on ;) Jotenkin vaan ehkä toi alunperin muodostamani mielikuva on aina kummitellut pohjalla. "Agilitykoirat ei osaa käyttäytyä, ne huutaa hulluna ja ohjaajat karjuu koirilleen" Pahinta on ehkä ne tuskastuneet ohjaajat, jotka näyttää ja kertoo koiralleen että se oli koiran vika kun he eivät itse ehtineet ja osanneet. Ja tämähän ei tarkoita että kaikki tokoharrastajat (tai minä itte) ois aina reiluja koiralleen, kirjoitan ainoastaan luomastani mielikuvasta. (eikä se tarkoita myöskään että mun koirat osais käyttäytyä ;) )

Sittemmin Sarakin pääsi huippuoppiin hyville kouluttajille ja sen hyppytekniikkaa, motskaa ja ohjaajan ohjausta parannettiin huimasti niin että aikaan saatiin ihan eri koira, se tuntui jopa välillä olevan sitä mieltä että agility oli kivaa. Mikään ei kuitenkaan muuttanut sitä että jo rimojen ollessa 60cm, siltä loppui itseluottamus. Siinä kohti kun koira ei halua, pysty eikä uskalla niin ohjaajan ambioitten takia lajin harrastaminen olisi aika typerää. Hirveesti agipalstoja sun muita lukiessa tuntuu aina tulevan vastaan purnausta siitä että kun on bortsuja ja muilla ei oo sitten mahdollisuutta pärjätä ja ne vie ilon lajista sunnuntaiharrastelijoilta. Höpsis, mä kattoisin mielummin pelkkiä yhden rodun edustajia kuin yhtäkään koiraa joka ei halua olla siellä radalla ja hyppiä niitä esteitä. Törkee yleistys, niiku ny kaikilla bortsuillakaan ois motivaatio kohdallaan tai muun rotuisilla ei.. Enivei, on ohjaajan duuni rakentaa koiralle lajin ku lajin vaatima osaaminen ja motivaatio tehdä sitä lajia yhdessä, jos ohjaajan taidot motivaation rakentamiseen koiralle jolle se on vaikeammin rakennettavissa ei riitä, niin ottais sitten suosiolla lajiin soveltumman koiran. Musta on myös reilua jos koiran fysiikka ei aiheuta rajoitteita lajeille. Jos koira ei mahdu putkeen, tai yli oman säkäluokan minimikorkeutta olevat rimat aiheuttavat ahdistusta niin ehkäpä agility ei oo niitten koirien laji.

Siitä päästäänkin siihen mistä mä tykkään, mikä on hienoa, kun vähän päästiin pois sieltä Saran ekan alkeiskurssin tasolta niin vastaan rupeskin tulemaan koiria jotka osaa, ohjaajia jotka osaa, kouluttajia jotka osaa kouluttaa niitä ohjaajia. Ohjaajia jotka tekee sellaisen fyysisen urheilusuorituksen johon mä en ikinä pystyis kykenemään vaikka lopettaisin päivätyöt ja treenaisin vaan, ohjaajia jotka on opettaneet ne koiransa (vaikka tää venäjän joukkue eo:ssa) niin että niitten itte ei tartte olla niitä nopeimpia juoksijoita ja ketterimpiä liikkujia kun ne koirat osaa. Kaikilla on tyylinsä, mikä mua miellyttää on sellainen hiljainen kaunis ohjaus, jossa koiraa ei juurikaan käskytetä ja jossa oikeasti ohjataan ja liikutaan. Jossa koira tietää koko ajan mihin ollaan menossa. Ja täytyy sanoa että onhan niitä kauhuntasapainon ratoja joissa huutaa niin ohjaaja kuin koirakin niin vähintään jännittävä kattoa livenä ;) (ja oikeasti niilläkin monilla on varmaan oikeesti ihan hauskaa yhdessä vaikkei siltä aina kuulostaiskaan) Se nyt vaan ei ole se mitä mä haluisin tehdä.

Joskus ajattelin että koiran näkökulmasta agility on "helppoa", sille opetetaan pari estettä, muuten se menee sinne minne ohjaaja näyttää ja loppu on ohjaajan vastuulla, osata ohjata ja olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Mutta oikeestihan se on paljon enemmän duunia, youtubesta löytyy aivan mahtavia foundations-videoita etenkin canada-jenkkilä akselilta, jossa oikeesti niille koirille opetetaan asioita. Muutakin kun putkeen juoksemista. Ja se miten tehdään duunia sen yhteistyön eteen, oon sanonut ennenkin, mutta joskus aikanaan kun mulle tulee seuraava pentu niin jestas että osaan tehdä asioita fiksummin sen kanssa. (ninkun ihan ne pohjat tokoon) En harmittele asioita mitkä jäi Hupsin (saati Saran) kanssa tekemättä vuosia sitten, mutta pistän korvan taakse, opin, ja tiedän sitten enemmän joskus. Pitäs varmaan kirjottaa ylös, ettei unohda.

Tässä pari videolinkkiä, tää koira oli yks niistä muutamasta josta eo-streamia katellessa sanoin Markolle että "mikä tän nimi on, googleta" enkä usko että koira on vaan ainoastaan syntynyt noin hyväks, eiköhän tehdyllä duunillakin oo aika paljon osaa. Ihan tältä ei siis näyttänyt Saran alkeisryhmissä aikanaan: Summit 7 months

Ah, yks mikä mua on kans aina ärsyttänyt ;) Lähdöstä karkaavat koirat, sitten niitten ohjaajat sanoo (tai karjuu) että "eikun istu" sitten kun koira yrittää uudestaan lähteä niin se saa palkaks vapautuskäskyn. Entäs jos näkis vähän vaivaa? Toki seisominen on varmaan vaikeempi lähtöasento kuin joku muu, mutta ehkä juuri siksi sitä on treenattu huolella?

ps. Hupshan ei osaa jäädä istumaan vaan se nousee ylös ;) täytyy vähän treenata nyt kun alkuun on päästy