millaista on olla surkea epäonnistuja?

Varoitus, seuraava teksti on aikamoista itsesääli-bullshittiä, ei ehkä kannata lukea jos olet päätynyt tähän blogiin tokotreenien vuoksi ;)

Oon ollut aina hyvä luomaan itelleni paineita siinä missä vääristyneitä mielikuvia osaamisestakin. Vielä näitäkin etevämpi oon vertailemaan. Koen edelleen, vaikkakin vähenevässä määrin, aina tasaisin väliajoin valtavaa epätoivoa ja ahdistusta hupsin sisarusten superkoira-hypetyksistä. (niin älyttömän typerää kuin se onkin) Kaikki tutut ja tuntemattomat hehkuttaa muita, jos jonkun on oltava niin miksi Hups ei voisi olla super pentu-kun mun mielestä se on? Eikö siitä tullutkaan niin hyvää kuin siitä olisi voinut jos se olisi ollut jollakin muulla? Olenko pilannut sen kokonaan? Miksi kukaan ei hehkuta Hupsia? Miksi Hups ei voi onnistua kokeessa kun mun mielestä se oikeesti osaa? Miksi me ei koskaan voiteta mitään? Tästä päästään siihen, että kaikki johtuu siitä että ohjaaja on vaan huono ja osaamaton. Miksi mä oon ottanut ikuisen epäonnistujan ja huonon koiranohjaajan roolin ittelleni enkä vaan osaa enkä pysty siitä luopumaan?

Kun alunperin aloin puuhastelemaan vähän aktiivisemmin lajin parissa, en halunnut mitään muuta kuin treenikavereita, ja siinä sivussa ehkä mahdollisuuksia osallistua kivoihin koulutuksiin, lähinnä, olin vain innostunut ja tein koska se oli hauskaa. Edelleenkään mulla ei ole treenikavereita kalentereihin kirjoitetun vakituisen tehisvuoron ulkopuolella, (tässä varmaan hyvä peilin paikka, ei pelkkä ujous ehkä riitä selitykseksi..) enkä oikeastaan enää halua useimpiin koulutuksiin (ainakaan kouluttajille jotka eivät jo ennalta tiedä koiraani) koska olen kyllästynyt väittämään vastaan jos en halua olla se kauhea vastarannankiiski joka väittää vastaan kouluttajalle kun yrittää pitää kiinni siitä että tuntee oman koiransa ja on päässyt sen kanssa vihdoinkin jonkun tason yhteisymmärykseen, tai edes yhteisymmärryksen alkuun ja on nyt tiettyjä asioita jotka haluaa viedä pidemmälle niinkuin on jo jonkun aikaa tehnytkin. Ja on tiettyjä asioita joita ei halua tehdä koska ne eivät istu omiin koulutusajatuksiin. Suurimmalta osalta kouluttajista haetaan vinkkejä liikkeiden opetukseen, tuntuu ihan idioottimaiselta mennä koulutuksiin jotta voisi "keksiä" jonkun asian johon ei oikeasti edes tarvitse neuvoja kun entisten treenaaminen on vielä työnalla, mutta ihan vaan kun pakko on jotain keksiä. On kiva mennä kouluttajille, joilta voisi ehkä hakea jotakin näkemystä ja ymmärrystä siitä miten juuri mun kannattaisi toimia juuri tämän koiran kanssa.

Tokon parissa puuhastelusta on jäänyt käteen lähinnä kauheita paineita.
Olen lajijaoksen vetäjä -> pakko onnistua
olen tehiksessä -> pakko onnistua
ollaan nuorten koirien ringissä -> pakko onnistua
minulla on bordercollie -> pakko onnistua
minulla on se tosi makee tokoschape -> pakko onnistua
koiraani on joskus kehuttu ja hehkutettu -> pakko onnistua
toista koiraani ei ole kehuttu ja hehkutettu -> pakko onnistua
olen (siis olin) rotuyhdityksen tokovastaava -> pakko onnistua
hups on jo sen ja sen ikäinen -> pitäisi olla jo sitä ja tätä
muut hupsin ikäiset koirat sitä ja tätä -> hupsinkin pitäisi
muut hupsin kanssa samoissa ryhmissä treenaavat koirat sitä ja tätä ->hupsinkin pitäisi
olen huono kisaaja ->pakko onnistua jotta ei olisi
olen kouluttaja ->pakko onnistua tai en pysty enää kouluttamaan -ei voi kouluttaa jos ei itsekään enää osaa - osaaminen mitataan kisoissa

Ja viimeisimpänä, en halua päätyä aktiiviseksi puuhastelijaksi jonka kisamenestys on surkeaa.

Miksi treenaan tokoa, no koska koiran kanssa yhdessä tekeminen ja asioitten opettelu on yksinkertaisesti ihan kauhean kivaa. Miksi kisaan-tai yritän kisata-tokoa, no koska se kaukainen mielikuva jostain yhdestä ja ainoasta onnistumisesta kantaa yllättävän pitkälle, sellainen olisi kiva kokea joskus uudestaan. Miksi treenaan agilityä, no koska koiran kanssa yhdessä tekeminen ja asioitten opettelu on yksinkertaisesti ihan kauhean kivaa +on tosi kivaa kun saa liikkua samalla. Miksi kisaan agilityä, no koska se on myös ihan kauhean kivaa ja oikeasti olen tosi kilpailuviettinen ihminen, mun epäonnistumisen pelkoni vaan on vielä suurempi. Jostain syystä agilitykisoissa epäonnistuminen ei ainakaan vielä tunnu pahalta, rata voi olla ihan kiva virheistä huolimatta. Siinä "epäonnistumista" jää ainoastaan ihan kauhea palo yrittää uudelleen.

Tokon kisaaminen on ihan törkeen ahdistavaa, oikea painajainen. On sitä kauheampaa ja sitä suurempi paniikki mitä kauemman on edellisistä kisoista. Toisaalta taas kun oon yrittänyt "kisata usein" jotta tuosta paniikista pääsisi pienemmällä niin oon tullut tilanteeseen jossa yritän aina viedä keskeneräisiä koiria kisoihin. Ei tee  hyvää koirille, saati mulle. Kun sitten kisoissa ei osatakaan ja mua masentaa pienetkin virheet kun tottakai omat kriteerit tekemiselle on ihan tolkuttoman korkeat -ja kisatilanteeseen ihan epärealistiset. Ja ne ihanista ihanimmat mustat koirat, jotka toimii kuin mun ekoista ajatuksista-ennen kuin ne edes itse tiedostan- ois suora liittymä niiden aivoihin. Voi toisia.

Ihan kaikki innostus ja intoa tokoa kohtaan tuntuu kadonneen, sen ajattelu tuntuu pahalta, osaltaan se toki on sitä että olen jollain tasolla jo palanut loppuun seurahommissa ja laji tuntuu muutenkin niin kovin raskaalta kaikkine vastuineen. Osittain se on sitä että jos mä olen huono, koirani on huono, ja ei juuri treenaamallakaan (joka on ajoittain ollut ihan tolkuttoman aktiivista) hyviksi muututa niin ei vaan jaksa yrittää hakata päätänsä seinään vuodesta toiseen. Sara oli aika kiva tokokoira silloin kun suhtauduun lajiin kevyesti. Kun se muuttui vakavaksi ja rupesin kuuntelemaan ajatuksia että sehän voisi mennä vaikka sm:n, siitä tulee valio jne. niin sain "pilattua" kutakuinkin koko koiran. Hupsin kanssa oon koko aika taistellut noita ajatuksia (sen kohdalla omiani, sitä kun ei ole koskaan hehkutettu eikä hypetetty, mutta silti mä vaan nään siinä niin paljon hienoa ja älyttömästi hyviä juttuja) vastaan, mutta silti tuntuu joka kerta niin tajuttoman pahalta kun ei ylletäkään siihen mitä ois pitänyt/mitä oltas voitu.

That being said, blogi hiljenee joksikin aikaa, palaillaan asiaan sitten kun tokon ajatteleminenkin on taas "having fun". Kisoihin ei olla menossa vähään aikaan, treenaillaan kesän verran palikoita paremmiksi ja kisataan agia ja katsellaan sitten kun olo helpottaa, että oisko meistä joskus taas kisoihin.

Miksi pitää kirjoittaa julkisesti tämmöistä henkilökohtaista p--aa, en tiedä, moni ihminen on tässä ehtinyt nähdä mun pahan olon, tai lukea fb:stä joitakin surkeita päivityksiä. Ehkä joku on utelias ja haluaisi tietää miksi itkin silloin siellä ja siellä. Kiitos niille joillekin joita on kiinnostanut myös niiden tekeminen jotka eivät aina (tai koskaan) onnistu, joilla ei ole aina ainoastaan vain kivaa. Kiitos niille muutamalle jotka on osanneet jakaa kokemuksia koirasta joka ei kehässä tunnu omalta ja siitä pahasta olosta mikä siitä tulee kun omalla koiralla ei ole hyvä olla ja itse sen on aiheuttanut, ja kiitos niille jotka on tähän astikin jaksaneet pohtia Hupua. Ei-kiitos muka hauskoista "kaikista ei vaan voi tulla hyviä kisaajia"-heitoista.

Ja vielä tarkennus, jos tekstistä saa väärän mielikuvan, nautin kyllä ihan joka hetkestä koirieni kanssa kaksin treenatessa, enkä usko että niilläkään on ollut juuri mitään muuta kuin hullun hauskaa - paitsi kisa(maisessa)kehässä.

Loppuun jotain kevyempää, agirata lauantailta, meidän hauska uusi harrastus jossa mulla ei ole vieläkään niin minkäännäköisiä tavoitteita, tai no, ihan sellaisia pieniä ja helppoja, kuten jos yritetään nyt ekana opetella tota esteosaamista vähän vahvemmaks ;)